Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Politiikka ja uskonto, osa 2: Saako ja pitääkö vaaleissä äänestää?



Maassamme järjestetään maaliskuussa eduskuntavaalit. Keulapaikkaa gallupeissa pitää lestadiolaistaustaisen Juha Sipilän johtama Keskustapuolue. Puoluepoliittisen toiminta pääsi maassamme vauhtiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosina. Osallistuminen siihen askarrutti myös lestadiolaisia. Akuutiksi aiheen tekivät ensimmäiset maassamme pidetyt yksikamarisen eduskunnan vaalit vuonna 1907. Aluksi liikkeen piirissä oli kahdenlaista ilmaa puoluepoliittiseen toimintaan osallistumisesta. Osa olisi halunnut jättäytyä kokonaan sen ulkopuolelle. Alla artikkeli aiheesta, jossa tarkasteluajankohtana ovat siis 1900-luvun alkuvuosikymmenet:
 -----
Herätysliikkeen "perustajaisän" Lars Levi Laestadiuksen ajattelussa olivat poliittis-yhteiskunnalliset kysymykset toisarvoisia. ”Jumalan valtakunta” ja sen menestys oli hänelle ensisijaista. Hänen mielestään kristitylle oli viime kädessä yhdentekevää, oliko vallassa Nero vai Robespierre, ja maksoiko hän veronsa Turkin sulttaanille vai Amerikan presidentille. Kristityn tuli kuitenkin täyttää velvollisuutensa esivaltaa kohtaan, maksaa veronsa ja viettää lainkuuliaista elämää.[1]  Laestadiuksen mukaan yhteiskunnallisten epäkohtien korjaamiseen apua olisi saatavissa nimenomaan uskonnollisesta herätyksestä. Hänen mielestä politiikasta ei ollut apua yhteiskunnan parantumeiseen odotettavissa.[2] Vaikka Laestadius ei kuulunutkaan mihinkään poliittiseen ryhmään, häntä on kai pidettävä lähinnä konservatiivina.[3] Laestadiuksen jättämä perintö näkyi herätysliikkeen asennoitumisessa yhteiskuntaan ja poliittisiin puolueisiin.


”Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?”

1860-luvulta alkanut nopea teollistuminen ja sääty-yhteiskunnan murtuminen asetti herätysliikkeen uuden tilanteen eteen. Lisäjännitteen aiheutti venäläistämistoimenpiteet, jotka pääsivät vauhtiin Nikolai Bobrikovin tultua vuonna 1898 Suomen kenraalikuvernööriksi. Maaseudulla yhteiskuntaluokkien välistä jännitettä lisäsi kasvava tilaton väestö. Kaupungeissa sekä taajamissa asui teollistumisen seurauksena moninkertaiseksi kasvanut teollisuustyöväestö. Sekä maaseudun tilattomat että työväestö olivat vailla poliittisia oikeuksia. Suurlakon jälkeen vuonna 1906 säädetty laki kansanedustuslaitoksesta muutti tilanteen oleellisesti. Äänioikeutettujen määrä moninkertaistui. Nyt myös lestadiolaisten suuri enemmistö sai ääni- ja ehdokkuusoikeuden ja nousi poliittiseksi vallankäyttäjäksi. Uudessa tilanteessa lestadiolaisten asennoituminen poliittisten puolueitten toimintaan tuli ajankohtaiseksi.
          Näyttää siltä, että vanhoillislestadiolainen herätysliike havahtui uuteen tilanteeseen vasta ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen. Osallistuminen vaaleihin oli esillä vanhoillislestadiolaisten vuosikokouksissa vuosina 1908 ja 1909. Havahduttajana saattoi olla sosialidemokraattisen puolueen vahva menestys ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. Vaikka useat liikkeen keskeiset vaikuttajat suhtautuivat kriittisesti poliittiseen osallistumiseen, todettiin Ylivieskassa 1908 pidetyssä vuosikokouksessa: Ettei kuitenkaan ole kieltäydyttävä kunnallisista ja valtiollisista velvollisuuksista eikä vaaleista, mutta otettava osaa niihin ilman vihaa ja kiihkoa.[4] Seuraavana vuonna Tornion - Haaparannan vuosikokouksessa poliittista osallistumista käsiteltiin laajemmin ja myönteisemmin. Kaukolalainen torppari Akseli Hokkanen esitti kokoukselle kysymyksen: Sopiiko kristityn ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin?  Käytetyissä puheenvuoroissa edellisenä vuonna osallistumiseen kriittisesti suhtautunut kemijärveläinen Kalle Helisten totesi: Ei suinkaan kristityt hylkää yhteiskunnallisia ja valtiollisia asioita. Tuleehan kristittyin toki katsoa sitä, etteivät ulkonaisissakaan asioissa tukisi perkeleen asiaa, eivätkä auttaisi pimeyttä.  Helisten vetosi myös siihen, ettei Lutherkaan hylännyt yhteiskunnallisia asioita. Samalla Helisten esitti aikaisemmin kerrotun vertauksen lestadiolaisuudesta kahden kuoren suojaamana. Muissa puheenvuoroissa asenne poliittiseen toimintaan oli myönteinen. Sosialismiin kokous asennoitui erittäin kielteisesti. Vuosikokouksessa laadittiin vaaleihin osallistumisesta loppuponsi:
         
Kristitty, saa, jos tahtoo, hyvällä omallatunnolla äänestää valtiopäivämiesvaalissa, mutta ainoastaan sitä, joka kannattaa kristinuskoa. Kristinuskon kieltäjää ei saata mitenkään hyvällä omallatunnolla  kannattaa. Osanotto vaaleihin jääköön kunkin kristityn omantunnon asiaksi."[5]

Tornion - Haaparannan kokous hyväksyi vanhoillislestadiolaisten poliittisen osallistumisen. Tätä perusteltiin esivaltateologisin perustein. Kannanotoilla lienee ollut vain vähän vaikutusta vanhoillislestadiolaisten vaaliaktiivisuuteen, sillä äänestysvilkkaus laski seuraavissa vaaleissa liikkeen vahvalla alueella Oulun pohjoisessa vaalipiirissä.[6]
          Esikoislestadiolaisuus otti kantaa eduskuntavaaleihin vanhoillislestadiolaisia aikaisemmin.  Yhteiskunnallisissa kannanotoissa heijastui voimakas sidonnaisuus Ruotsin Lapin saarnaajiin. Lapista kysyttiin neuvoja suhtautumisessa työväenliikkeeseen, ammattiyhdistystoimintaan ja sosialidemokratiaan.[7] Kun ensimmäiset eduskuntavaalit järjestettiin 15 -16.3.1907, pohti liikkeen johto niihin osallistumista. Esikoislestadiolaisten saarnaajien kokous teki asiasta päätöksen:

Yksimielinen päätös oli viimein se, että kristittyjen tulee ottaa osaa vaaleihin siinä mielessä, että sen kautta edesautetaan laillista yhteiskuntajärjestystä. Toiseksi sillä nimenomaisella määräyksellä, että kristittyjen tulee kannattaa vanhasuomalaista puoluetta ja ainoastaan sen puolueen ehdokkaille antaa äänensä. Tämä tulee tiedoksi antaa kristityille kaikkialla maassamme.[8]

Huolimatta yksityiskohtaisen tarkoista äänestysohjeista nousi päätöstä vastaan oppositio Karjalassa. Erityisesti esikoislestadiolaisuuden johtava saarnaaja, viipurilainen Antti Kolehmainen, ei pitänyt äänestämistä tarpeellisena. Kristittyjen ei tullut kantaa vierasta iestä yhdessä ”uskottomien” kanssa. Kolehmainen sai tukea mielipiteilleen Amerikan johtavilta esikoissaarnaajilta. Hän kirjoitti edellisenä vuonna Suomessa kierrelleelle amerikkalaiselle esikoissaarnaaja Olli Matoniemelle. Tämä vastasi kirjeessään: Koska jokainen ajaa takaa ainoastaan oman puolueensa etua, ja siis kaikki ovat väärintekijöitä, niin se on parasta kristityille, etteivät eninkään mene äänestämään, vaan pysyvät niistä pois.  Matoniemen kirjeen saatuaan Kolehmainen moitti niitä esikoislestadiolaisia, jotka äänestivät edus-kuntavaaleissa vaatien heiltä ”parannusta”.[9] Kolehmaisen käsitystä asettuivat vastustamaan saarnaajat Niklas Milén ja Juho Ahonen. Samalla alkoi esikois-lestadiolaisuudessa ilmetä kaksijakoista suhtautumista äänestämiseen kaikkialla maassa. Erimielisyyksien selvittämiseksi lähetettiin riidan keskeiset osapuolet Antti Kolehmainen, Juho Ahonen, Niklas Milén ja Juho Ihalainen Ruotsin Lappiin. Kriisi ratkaistiin Jellivaaran joulukokouksissa 1907.[10]
          Voitolle pääsi vaaleille myönteinen kanta. Saarnaaja Peder Fjelldal esitti närkästyksensä siitä, ettei neuvoa oltu kysytty heiltä vaan Amerikasta. Hän pai-notti, että mahdolliset erimielisyydet tulisi tutkituttaa ”esikoislestadiolaisten seurakunnan” edessä: Miksi menitte kysymään neuvoa Amerikasta? Vai eikö ne neuvot kelpaa, joita teille on annettu tähän asti Ruotsin Lapista. Teidän kaikkien olisi tullut seisoa yksimielisenä sen teidän ensimmäisen koetellun neuvon päälle, sittenkin vaikka se olisi alkanut teille jollekin tuntua väärältä, siihen asti, kun asiat tutkitaan Esikoisten seurakunnan edessä.  Peder Fjeldal otti myönteisen kannan vaaleihin osallistumiseen: Totta vissiin kristittyin tulee edes auttaa esivaltaa, joka voimassa pitää kristilliset lait, ja rukoilla vielä sen esivallan puolesta, että me rauhassa ja levossa saisimme elää ja kuolla.[11]
          Lapin vanhimmat lähettivät äänestyskäyttäytymistä neuvovan kirjeen Suomen esikoislestadiolaisille 31.12.1907:[12]

Niin on meillä Apostolinen neuvo siihen, että olla alamainen esivallalle. Ja se, joka pitää   oleman esivallalle kuuliainen, hänen pitää myös hänen lakia noudattaman ja niin muodoin puolustaman sitä, koska se ei ole hyvää omaatuntoa vastaan, vaan enempi suojelee meidän kristillisyyttämme, niinkuin teidän maassa Suomen vanha pohjalaki sitä tekee, jonka tähden me pidämme sitä viisautena,  että te äänestyksen kautta sen  pyydätte itsellänne tallella pysymään ulkonaiseksi suojaksi.


Huolimatta Jellivaaran ohjeista jatkui epätietoisuus seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Käyty keskustelu ei muuttanut edellisenä vuonna otettua kantaa.[13] Uskollisuutta esivallalle onkin pidetty esikoislestadiolaisuuden tuntomerkkinä. Liikkeen käsityksen mukaan kristitty ei missään muodossa saanut asettua kapinoimaan esivaltaa vastaan. Saarnaaja Joel Ahonen on todennut: Kristityt (=esikoislestadiolaiset) ovat aina olleet valtakuntamme uskollisimmat alamaisimmat sekä maallisessa että hengellisessä mielessä.[14]
          Uudenheräyksen keskuudessa ei käyty virallista keskustelua äänioikeuden käyttämisestä ennen vuoden 1907 eduskuntavaaleja. Yksittäiset liikkeen vaikuttajat olivat mukana uskonnollisten vähemmistöryhmien vaalitoimikunnassa ainakin Oulussa. Suunnan piirissä esiintyi myös puoluetoiminnan vastus-tusta. Varsinkin saarnaaja Juho Pyörre katsoi, ettei kristittyjen tulisi vetää yhteistä iestä ”epäuskoisten” kanssa. Hän vetosi siihen, etteivät Jeesus ja apostolitkaan osallistuneet poliittiseen toimintaan.[15] Poliittiseen toimintaan osallistumisesta keskusteltiin vuonna 1917 Jyväskylässä pidetyssä ylimääräisessä kesäkokouksessa. Herätysliikkeen ja työväenliikkeen suhdetta käsiteltäessä nousi kotkalaisen saarnaaja Emil Spetsin puheenvuorossa esille pettymys olemassa oleviin puolueisiin sekä ajatus oman puolueen perustamisesta, jota olisi Jeesus ohjaamassa. Perusteluna oli se, ettei kristitty saa vetää yhtä iestä uskottomain kanssa."[16]




[1]Laestadius 1964 II, n:o 273; Talonen 2000b,  178.
[2] Laestadius 1909, 239.
[3] Talonen 2000b, 179.
[4] Vkokptk 1908, 10. Kokouksessa saarnaajat Pauli Rantala ja Kalle Helisten varoittivat poliittisista intohimoista. Sen sijaan saarnaajat John Ryselin ja Juho Kanniainen käyttivät osallistumiseen myönteisesti asennoituvia puheenvuoroja.
[5] Vkokptk 1909, 6, 14 -15.
[6] Talonen 1988a, 97.
[7] Talonen 1993, 32-36.
[8] VLKYJ VII, 3 – 4; VLKYJ 1972, 95. Tieto perustuu saarnaaja Juho Ahosen muistitietoon, joka ainakin osittain pitää Jouko Talosen käsityksen mukaan yhtä aikalaislähteiden kanssa (Talonen 1993, 36).
[9] VLKYJ VII, 33 – 35; Lahtinen 1984, 149-150; Talonen 1993, 37.
[10]VLKYJ VII, 34 – 35. Jellivaarassa joulupäivänä pidetyistä kokouksista oli muodostunut esikoislestadiolaisuuden keskeisin vuotuinen tapahtuma, jonne saapuivat Pohjois-Ruotsin saarnaajien ohella keskeisimmät saarnaajat myös Suomesta ja Norjasta. Joulukokouksissa oli säännöllisesti edustajia myös Pohjois-Amerikan esikoisseurakunnista.
[11] VLKYJ VII, 36.
[12] VK II 1966, 141-142.
[13] Lahtinen 1984, 150; Talonen 1993, 39 - 40.
[14] Ahonen 1972c, 44 – 45.
[15] Raittila 1967, n:o 388; Kolk 12/1906, 187-188; 2/1907, 24; Talonen 1988a, 66-68.
[16] Kolk 13-14/1917. Pöytäkirja, tehty Suomen Lähetysseuran Laestadiolaisen Haara-                    osaston yleisessä ylimääräisessä kokouksessa Jyväskylässä kesäkuun 22-23 päivinä 1917, § 4. Matti Kyllönen on todennut väitöskirjassaan , ettei lestadiolaisuus pystynyt toimimaan rokotteena sosialismia vastaan niillä alueilla, joissa uusiheräys sai vahvan jalansijan (Kyllönen 1995, 120-121).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti