Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Tietosanakirja (1909 - 1922) lestadiolaisuudesta ja Laestadiuksesta



Vuosina 1909 – 1922 ilmestyi ensimmäinen laaja suomenkielinen ensyklopedia eli laaja tietosanakirja. Katsoin, mitä tuo TIETOSANAKIRJA - niminen kokonaisuus kertoo sekä lestadiolaisuudesta että liikkeen perustajasta Lars Levi Laestadiuksesta. Ne sisältyvät  yksitoistaosaisen kirjasarjan viidenteen osaan. Tekstit on kirjoittanut professori Antti J. Pietilä, joka paitsi teologisen koulutuksensa, myös kotitaustansa takia oli hyvin perillä liikkeestä. Mielenkiintoista on lukea, millaisena lestadiolaisuus on kuvattu noin sata vuotta sitten. Jos on suomalainen yhteiskunta muuttunut runsaassa sadassa vuodessa, on myös lestadiolaisuudessa moni asia muuttunut. Pietilän teksti Laestadiuksesta vastaa varsin pitkälle sitä käsitystä, joka tänäkin päivänä on herätysliikkeen ”isästä”:

Tässä teksti (TIETOSANAKIRJA 1909 – 1922, osa V, 389 – 392):


Laestadiolaisuus [les-],


Lars Levi L æ s t  a d i u k s e n  alkuunpanema uskonnollinen liike. Alkuaan tarkoittaen ainoastaan uskonnollista herätystä ja siveellistä parannusta yleisluterilaisella pohjalla liike sai jo perustajansa eläessä omituisen opillisenkin luonteen, ja hänen kuoltuaan erikoispiirteet ovat tulleet yhä enemmän näkyviin. Saatuaan Karesuannon seurakunnassa aikaan herätyksen Læstadius rupesi v:sta 1848 alkaen lähettämään kulmakunnille ja muihin seurakuntiin luotettavia kansanmiehiä, jotka ,,kouluiksi" nimitetyissä hartausseuroissa mahdollisimman yksinkertaisia menettelytapoja noudattaen esittivät tietämättömyyteen ja paheisiin vajonneelle kansalle kristillisen pelastustien peruskohtia. Sellaisia lähettejä olivat Juhani Raattama (k. 1899), C. J. Grape, Erkki Antti Juhonpieti (k. 1900) ja Heikki Parkajoki (k. 1895). Ensinmainittu otti käytäntöön „taivaan valtakunnan avaimet", s. o. uskovaisten, mieluimmin koko seurakunnan edessä tehtävän ripin synnintunnustuksineen ja anteeksiantoineen. Ankaroilla lakisaarnoilla, pöyristyttävällä, liikkeeseen kuulumattomiin kohdistetulla „hengellisellä kiroilemisella" sekä Jumalan lasten tilan suloisilla kuvauksilla koetettiin saada ihmisiä käymään „ahtaan portin", s. o. seurakunnan edessä tehdyn synnintunnustuksen kautta uudesti synnyttävän armon osallisuuteen.

Uusisyntyminen käsitettiin voimakkaaksi murrokseksi, joka ilmeni ruumiillisissakin liikkeissä, semminkin n. s. liikutuksissa. Esiinnyttyään ensi kerran 1845 nämä ilohuudoissa, hyppimisessä, käsien paukuttamisessa, jopa kouristuksissakin ilmenevät tunteenpurkaukset muodostuivat ennen pitkää liikkeen pysyviksi tuntomerkeiksi, jotka antoivat leiman hartausseuroille ja vaikuttivat suggeroivan ominaisuutensa kautta huomattavasti liikkeen leviämiseen. Liikkeelle annettu pilkkanimi „h i h h u l i l a i s u u s" johtuu haltioituneiden ilohuudoista. Kun liike perustajan kuoleman jälkeen oli etupäässä oppimattomien maallikoiden johdossa, pääsivät yksipuolisuudet kehittymään yhä räikeämmiksi. Syntinen etsiköön — näin opetettiin — armollista Vapahtajaa uskovaisten seurakunnasta, sillä ainoastaan sen piirissä saarnattu sana on elävää Jumalan sanaa. Ilman synninpäästön äänellistä julistusta älköön kukaan luulko synneistään vapautuneensa, mutta kenellä se on, hän saa kaiketi uhallakin „uskoa itsensä autuaaksi", sillä usko on perusolemukseltaan uutta itsensä arvostelemista. Ripillä on uskontilan alussa perustava merkitys, ja jatkuvassa vaelluksessaan uskovan on siihen turvauduttava niin usein kuin omatunto tulee saastutetuksi. Näyttääpä liikkeessä olleen paljon sitä toivotonta vakaumusta, että syntisen ei maksa vaivaa pvrkiäkkään pääsemään turmeltuneesta luonnostaan, ja että ainoa keino elämäntiellä pysymiseen oli alistua yhä uudelleen ja uudelleen siihen „vanhalle ihmiselle" raskaaseen harjoitukseen, jota syntien julkinen tunnustaminen tietää. Näin lyötiin pyhitystä laimin ja aikaisempain lakisaarnain sijaan  ruvettiin julistamaan sitä antinomistista oppia, että uskovainen on vapaa laista. Samalla oltiin sekä luterilaiseen kirkkoon että kaikkiin muihin kristillisiin kirkkoihin ja lahkoihin nähden jyrkästi tuomitsevalla kannalla. Lapissa syntyneessä „esikoisseurakunnassa" oli "kointähti noussut ja kristillisyyden päivä valjennut". Mutta tämä kiihkomielinen, omahyväinen suunta ei ole ainoa liikkeen piirissä. Sen rinnalla on ollut vanhimmista ajoista asti havaittavissa maltillinen, syvämielisempi virtaus, jonka etevin edustaja oli liikkeen perimätiedon ja alku-uskon patriarkaalinen todistaja Juhani R a a t t a m a. Suurella taidolla tämä mitä suurinta arvonantoa nauttiva mies sai yhdessä muiden samanhenkisten johtajain kanssa äärimäisyyssuunnan pyrkimykset niin tasoitetuksi, että liike pysyi koossa, mutta 1896 hajaannus ei ollut enää vältettävissä.

Syntyi uusi he r ä t y s, jota kannattavat m. m. saarnamiehet Fredrik Paksuniemi. Pekka Hanhivaara, Mikko Saarenpää, Heikki Syväjärvi (k. 1909) sekä useat liikkeeseen liittyneet papit. Pysyen yleisluterilaisella kannalla, tunnustaen kansankirkkomme kasvattavan työn arvon ja osoittaen ymmärtämystä muitakin kristillisiä suuntia kohtaan tämän suunnan edustajat teroittavat Jumalan kaikkialla läsnäoloa ja sielun mieskohtaista tilintekoa hänen edessään. Raamattuun kirjoitetun sanan määräävää merkitystä. rukouselämää, lain käytäntöä uskonnollissiveellisen tilan kuvastimena, pyhityksen tarpeellisuutta j.n.e. Læstadiolaiset harjoittavat maallikkosaarnaajien kautta vilkasta sisälähetystointa kaikkialla, missä suomen kieltä puhutaan
aina Ameriikkaa myöten; maltillinen suunta kannattaa myöskin ulkolähetystyötä Kiinassa Suomen lähetysseuran haaraosastona. Uskonnollisen elämän oppaina käytetään, paitsi Raamattua, varsinkin Lutherin ja Læstadiuksen kirjoja. Vanhoillisen suunnan äänenkannattajana on "Armon sanoma", uuden herätyksen "Kolkuttaja".

Kokonaisuudeksi katsottuna liikettä on pidettävä erittäin huomattavana tekijänä Suomen kirkon 19:nnen vuosisadan historiassa. Sillä on ollut Lapin ja pohjoisen Pohjanmaan kansan keskuudessa samantapainen herättävä merkitys kuin heränneisyydellä ja sen haarautumilla maamme eteläisemmissä osissa. Sitä paitsi liike on levinnyt Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan. [G. Johansson, „Læstadiolaisuus" (1892). J. A. Maunu, ,.Lars Levi Læstadius ja læstadiolaisuus" („Oma maa" IV, siv. 506-519).]              A. J. P-ä. [= Professori Antti J. Pietilä]

Læstadius,  Lars Levi L. (1800-61)

Pappi ja luonnontutkija, uutistalollisen Karl L:n poika Arjeplougin pitäjästä Piitimen Lapista Ruotsista. L. sai nuoruudessaan taistella puutetta vastaan, kunnes pääsi ylioppilaaksi Upsalassa v. 1820. Tehtyään jo lukiolaisena omilla kustannuksellaan pitkän tutkimusmatkan halki Pohjois-Ruotsin ja -Norjan maakuntain, hän sai ylioppilaana jatkaa tutkimuksiaan tieteellisten seurain avustamana, tehden joka kesä retkiä Jämtlandiin, Trondhjemiin ja sieltä Piitimen Lappiin. Tuloksena näistä matkoista oli useita ennenmtuntemattomia kasvilajeja sekä arvokkaita Lapin luontoa ja ilmastoa käsitteleviä tieteellisiä tutkielmia, joita L. julkaisi erinäisten tieteellisten seurain toimituksissa. Näin L:n elämä näytti suuntautuvan luonnontutkijan työhön, johon hänellä oli hyviä edellytyksiä, ja hän harjoittikin lempiainettaan kasvitiedettä vielä paljoa myöhemminkin. Hänen ansionsa tällä alalla kasvoivat vähitellen niin suuriksi, että Upsalan tiedeseura ja Edinburgh'n kasvitieteellinen seuran kutsuivat hänet jäsenekseen, ja 1838 hänet, palkinnoksi erään ranskalaisen tieteellisen seurueen opastamisesta, nimitettiin Ranskan kunnialegionan ritariksi. Mutta jo 1824 hän erään suosijansa neuvosta valitsi papillisen uran. V. 1825 papiksi vihittynä L. tuli 1826 kirkkoherraksi Karesuannon seurakuntaan Tornion Lappiin. Siellä hän työskenteli v:een 1849, jolloin muutti Pajalaan. niissä hän eli loppuikänsä. — L. oli vilkasluontoinen, tunteellinen, terävä-älyinen, oivallisilla saarnalahjoilla varustettu, harvinaisen kielitaitoinen ja, ajan oloihin nähden, oppinutmies. Työskenneltyään alusta alkaen uutterasti seurakuntansa rappeutuneiden olojen kohentamiseksi pitämällä lukukinkereitä lappalaisten kodissa ja rippitutkintoja vanhemman väen ehtoolliskäyntien yhteydessä sekä vaatimalla rippikoulunuorisolta kelvollista luku- ja kristinopintaitoa L. sai työhönsä uuden innon, sittenkuin hän oli 1839 joutunut poikansa kuoleman ja oman peloittavan sairautensa vuoksi todelliseen uskonnolliseen herätykseen. Hän rupesi taistelemaan varsinkin laajalle levinnyttä juoppouspahetta vastaan, saaden vasta vuosia kestäneiden ponnistusten perästä nähdä sen hedelmän, että yksi seurakuntalainen teki raittiuslupauksen. Tavattuaan 1844 matkallaan Åselen Lappiin erään Maria nimisen uskonnollisiin asioihin syvästi perehtyneen lappalaistytön L. syventyi huomattavasti uskonnollisuudessaan ja alkoi pitää kiivaita lakisaarnoja kaikkia paheita vastaan. Hänen puheensa oli usein kansanomaisen pitkäveteistä ja karkeaa, jopa paikoittain raakaakin, mutta se sopi sille kansalle, jolle se oli tarkoitettu, ja teki siihen erinomaisen voimakkaan vaikutuksen. Työ laajeni maallikkovoimain avulla, paisuen ennen pitkää todelliseksi uudistusliikkeeksi, jonka vaikutukset eivät tuntuneet ainoastaan Ruotsin ja Suomen Lapissa, vaan tunkeutuivat kauas eteläänpäin molemmissa maissa. Tehtäviinsä sydämestään antautuneena L. oli tullut kaikessa „lappalaiseksi lappalaisille", kävi puettuna talonpoikaiseen pukuun ja oli kaikessa kuin veli seurakuntalaisilleen. Siten hän voitti monen luottamuksen ja rakkauden, niin että hänellä oli usein täysi työ varoittaessaan heitä asettamasta hänen henkilöään liian korkealle.

Laestadiuksen kirjoituksista mainittakoon: „Om Uppodlingar i Lappmarken" (1823)), „Loca parallela, plantarum", „De elimate Lapponiæ" (painamaton), "Hålailattem Ristigasa ja satte Almatja kaskan" (Keskustelua kristittyjen ja tavallisten ihmisten kesken) (1839), lapinkielinen raamatunhistoria (1844). „Crapula mundi seu morbus animi contagiosus" (1839), „En ropandes röst i öknen" (hengellinen kuukauslehti, 1852-54). Saarnojaan L. julkaisi suomeksi 1849-51, ja hänen kuoltuaan julkaistiin niistä 1876 täydellinen „Kirkkopostilla". Erittäin mieltäkiinnittävä on L:n käsikirjoituksena jälkeenjäänyt teos „Dårhushjonet", jossa hänen filosofinen ja uskonopillinen käsitystapansa tulee selvimmin näkyviin. [J. A. Maunu, "Lars Levi Læstadius" (1891) ; P. L. Stenborg, „En röst från Zion, lefnadsteckning efter aflidne prosten m. m. Lars Levi Læstadius" (1895).]                A. J. P-ä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti