Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Piispa Gustaf Johansson ja "Laestadiolaisuus"



 
Kolmen hiippakunnan piispana ja arkkipiispana toiminut Gustaf Johansson
Johtava suomalainen kirkkopoliittinen vaikuttaja, piispa ja teologi Gustaf Johansson1 oli aktiivinen lestadiolaisuuden arvostelija 1800-luvulla. Merkittävin panos herätysliikettä koskevaan vilkkaaseen keskusteluun oli hänen vuonna 1892 valmistunut kirjansa Laestadiolaisuus. Siinä hän esittelee Lars Levi Laestadiuksen elämänvaiheet ja opin, lestadiolaisuuden leviämisen ja herätysliikkeen opin. Kirja on koottu lähinnä pastori Aatu Laitisen toimittamista lehdistä sekä Laitisen julkaisemasta hartauskirjallisuudesta poimituista lainauksista, jotka on pitkälti irrotettu asiayhteyksistä. Lainausten avulla Johansson pyrki osoittamaan lestadiolaisuuden harhaopiksi. Kirjassa hän arvostelee lahkoksi määrittelemäänsä lestadiolaisuutta rajusti. Arvostelua sai liikkeen piirissä yleiset ”liikutukset”, synninpäästön käyttö, papiston arvostelu ja parjaaminen, hengellinen ylpeys sekä lukuisat herätysliikkeen opilliset käsitykset. Lisäksi hän syytti lestadiolaisuutta siivottomasta kielenkäytöstä. Kirjassa esitetyt väitteet kohdistuvat myös liikkeenjäsenten persoonallisiin ominaisuuksiin ja luonteenpiirteisiin: Mielenvikaisten luku lahkossa on suuri… Ulkokohtainen siisteys on lahkossa ylenkatseen alainen… Walhe on yleinen. Gustaf Johansson syyttää lestadiolaisuutta myös siitä, että naiset saavat saarnata herätysliikkeen tilaisuuksissa.1

Piispa Johanssonin voimakas hyökkäys lestadiolaisuutta vastaan kulminoitui hänen vuonna 1892 kirjoittamassaan kirjassa Laestadiolaisuus

          Yhteenoton taustalla oli herätysliikkeen kannattajien ja piispan täysin erilaiset lähtökohdat. Gustaf Johansson oli pappilassa kasvanut teologi, joka arvosti rauhallista uskonelämää ja kristillistä tietoutta. Hän oli yksi beckiläisyyden tunnetuimpia edustajia suomalaisessa kirkollisessa elämässä. Johansson tunsi itsensä jumalallisen totuuden ja ikuisten säädösten opettajaksi. Piispana hän katsoi tehtävänään olevan vartioida näitä. Lestadiolaiset hän koki harhaoppisiksi. Niinpä heidän liikkeensä olisi saatava häviämään. Lestadiolaisuudessa korostettiin sen sijaan syvän, tunteita koskettavan  armonmurroksen merkitystä viileän tiedollisen ymmärryksen sijasta. Kun Gustaf Johansson aloitti  koko kirkollisen ja valtiollisen koneiston avulla liikkeen ankaran arvostelun, kokivat lestadiolaiset itsensä vainotuksi ”piskuiseksi laumaksi”.2
          Piispantarkastusmatkoilla Gustaf Johanssonille selvisi herätysliikkeen vahva kannatus, varsinkin maamme pohjoisosissa. Lestadiolaisuuden voimakas kirkon ja papiston arvostelu sai hänet pelkäämään laajoja kansanjoukkoja koskevan herätysliikkeen ajautumista kirkon ulkopuolelle. Vaikka Johanssonin asenne myös pelastusarmeijaan ja varsinaisiin eriuskolaisliikkeisiin oli yhtä kielteinen, koki hän pohjoisen herätysliikkeen paljon suuremmaksi uhkaksi kirkon yhtenäisyydelle. Erityishuomion häneltä saivat lestadiolaisuuden toiminnassa mukana olleet papit. Uuden huolen toi mukanaan kiihkovenäläisten Suomen autonomiaan kohdistama arvostelu sekä sen vähittäinen kaventaminen. Postimanifestin jälkeen Johanssonin toiminnassa on nähtävissä selvä muutos. Otteet lestadiolaisuutta vastaan kovenivat venäläistämistoimenpiteiden alettua. Johansson ajatteli, että vain yhtenäinen kansakunta, joka turvautui Jumalaan, pystyi välttämään tuhon. Puhdistustyön hän aloitti omassa hiippakunnassaan. Vaikka hän sai monin paikoin kuulla, että herätysliike oli maltillistumassa ja kannatus laskemassa, hänen hyökkäyksensä liikettä vastaan kovenivat. Gustaf Johansson vaati lestadiolaisilta selvää muutosta tai eroa kirkosta. Johanssonin Laestadiolaisuus onkin nähtävä tuon taistelun huipentumana.4
          Vähitellen Gustaf Johansson joutui myöntämään, että lestadiolaisuus oli kehittynyt merkittäväksi tekijäksi Suomen kirkossa. Kun Johanssonin tehtäväkenttä laajeni ja hänestä tuli koko Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtaja, ei hänellä ollut aikaa kiinnittää huomiota lestadiolaisuuteen. Niinpä ei 1900-luvun puolelta juurikaan löydy enää esimerkkejä Gustaf Johanssonin ja lestadiolaisuuden yhteentörmäyksistä.5

---------------

1 Gustaf Johansson syntyi Ylivieskassa 10.1.1844 rovasti Gustaf Johanssonin ja Johanna Emilia Schalinin perheeseen. Hänet vihittiin papiksi 28.3.1871, teologian tohtoriksi hän valmistui 28.5.1875, Johansson nimitettin dosentiksi 28.10.1875, määrättiin hoitamaan systemaattisen teologian professorin virkaa 17.11.1875, johon tehtävään hänet nimitettiin 2.2.1877. Kuopion hiippakunnan piispaksi hänet siirtyi 28.11.1884. Tästä tehtävästä hänet nimitettiin Savonlinnan hiippakunnan piispaksi 30.6.1896 ja edelleen Turun piispaksi ja arkkipiispaksi 4.3.1899. (Neovius  1898, 45 - 46; Neovius 1908,117). Naisten roolista lestadiolaissaarnaajina ks.  Lohi 1997b, 111 –124; http://www.kotimaa24.fi/artikkeli/tutkija-kirkon-johto-torjui-lestadiolaiset-naissaarnaajat/
2 Johansson 1892, 283, 286, 291; Kouri 1970, 191 – 192.
3 Kouri 1970, 191.
4 Kouri 1970, 192 – 193.
5 Kouri 1970, 193.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti