Eteläkarjalainen maisema

Eteläkarjalainen maisema
Tässä blogissa on sekä kuvia että tarinoita upean Etelä-Karjalan luonnosta, ihmisistä ja kulttuurista. Kuvassa toukokuinen näkymä Kuolimolle Savitaipaleella.

torstai 15. tammikuuta 2015

Ortodoksisen kirkon vaiheita Karjalassa 1910-luvulle saakka

Joensuun ortodoksinen kirkko on rakennettu vuosina 1886 - 1887. Täältä löytyy Heikki Tarman laatima esitys pyhäkön alkuvaiheista
Merkittävä osa esivanhemmistani on kuulunut ortodoksiseen kirkkoon. Muun muassa isäni äiti Aino (Anastasia/Anissia) os. Surakka oli yksi heistä, samoin isän isäni äiti. He olivat Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäseniä. Tässä lyhyt esitys ortodoksisen kirkon vaiheista Karjalassa ennen Suomen itsenäistymistä.

Ortodoksisen uskon saapuminen

Kristillinen usko levisi ensimmäisen ja toisen vuosituhannen taitteessa Karjalaan Novgorodin slaavien välityksellä. Ensimmäinen varma kirjallinen dokumentti on venäläinen kronikka nimeltä Laurentiusteksti, joka kertoo Novgorodin hyökänneen vuonna 1227 hämäläisiä vastaan. Tällä matkalla Novgorodin ruhtinas Jaroslav lähetti ristimään suurimman osan karjalaisia, miltei kaikki ihmiset.  Karjala oli pitkään Ruotsin ja Novgorodin valtapyrkimysten kohteena, mutta 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha jätti pääosan Karjalaa Novgorodin ja samalla idän kirkon piiriin. Laatokan Karjalasta ja Pohjois-Karjalasta muodostettiin Käkisalmen lääni, jonka alueelle perustettiin 1300-luvulla Valamon ja Konevitsan luostarit kirkollisen työn tukikohdiksi.[1]

 Sodat ja väestömuutokset heikentävät kirkkoa

          Ruotsin ja Venäjän lukuisat sodat 1500- ja 1600-luvuilla vaikeuttivat ortodoksisen kirkon toimintaa alueella. Kun Käkisalmen lääni liitettiin Ruotsiin Stolbovan rauhassa vuonna 1617, alkoi voimakas pakkoluterilaistaminen. Tämä johti ortodoksien maastamuuttoon Venäjälle. Kun Venäjä yritti ns. ruptuurisodan aikana vallata Käkisalmen läänin takaisin, huomattava osa ortodokseista tuki venäläisiä. Venäjän häviö johti uuteen laajaan ortodoksien maastamuuttoon. Tilalle tuli luterilaista väestöä lähinnä Savosta ja Ruotsin puoleisesta Karjalasta. Niinpä 1600-luvun lopulla enää noin 10% alueen väestöstä kuului ortodoksiseen kirkkoon. Venäjän suuressa Pohjan sodassa saama voitto merkitsi ortodoksisuuden uutta nousua Karjalassa. Evakossa olleet munkit palasivat saarilleen, ja Valamoon valmistui uusi pääkirkko jo sodan aikana vuonna 1719. Ruotsin haltuun jääneillä alueilla Pohjois-Karjalassa ortodoksit joutuivat ajoittain luterilaistamisyritysten kohteiksi. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvien karjalaisten identiteetti olikin varsin epäselvä. He olivat uskonnollisesti ja kulttuurisesti lähellä venäläisiä, mutta kielellisesti suomalaisia.[2]

 Ortodoksisen kirkon asema vahvistuu kun Suomesta tulee Suuriruhtinaskunta

          Kun koko Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa Haminan rauhassa 1809, muodostui ortodoksien juridisesta asemasta ongelmallinen tilanne. Varsinkin 1800-luvun jälkipuoliskolla tähän kytkeytyi nouseva nationalismi. Polemiikin kohteena oli, ovatko karjalaiset ensisijaisesti suomalaisia (kieli) vai venäläisiä (uskonto). Kiistaa käytiin niin uskonnonopetuksesta kuin koulujen opetuskielestäkin. Vähitellen suomalaisten ortodoksien keskuudessa herättiin kantamaan huolta suomenkielisen uskonnollisen opetuksen antamisesta sekä suomenkielisen ortodoksisen kirjallisuuden julkaisemisesta. Tätä työtä varten perustettiin Kitelässä vuonna 1880 Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunta.[3]
          Venäjän ortodoksinen kirkko halusi turvata Suomen ortodoksien aseman myös hallinnollisesti. Joulukuussa 1892 Pyhä Synodi erotti Suomen suuriruhtinaskunnan Pietarin metropoliitan alaisuudesta omaksi ”kreikkalaisvenäläiseksi” hiippakunnaksi. Hiippakunnan esipaimen sai Suomen ja Viipurin piispan sekä arkkipiispan arvonimen. Ensimmäinen hiippakunnan esipaimen Antoni (1892 – 1898) valittiin myös Pyhän Synodin jäseneksi. Valinta kuvastaa, miten tärkeänä Suomen uutta hiippakuntaa pidettiin. Hallintoa hoitamaan perustettiin Viipuriin Suomen hengellinen konsistori. Pyhän Synodin pyrkimykset olivat ajoittain ristiriidassa Pyhän Sergein ja Hermannin Veljeskunnan sekä karjalaisten ortodoksivaikuttajien tavoitteiden kanssa. Pyhän Synodin tavoitteena oli Suomen hiippakunnan avulla lujittaa Venäjän kirkon ja valtion otetta sekä ortodokseista että Suomesta yleensä. Kansalliset ortodoksivaikuttajat puolestaan halusivat karistaa ortodokseista venäläisen leiman.[4]

 Uskonnonvapauden laajentaminen johtaa tuhansien ortodoksien siirtymiseen luterilaisen kirkon jäseniksi vuodesta 1906 alkaen

          Vuonna 1913 perustettiin ortodoksiseen kirkkokuntaan uusi apulaispiispan virka. Tämän Sortavalan piispan tehtäviin kuului huolehtia hiippakunnan itäisistä seurakunnista sekä myös itärajan takaisista karjalaisista alueista. Vuoden 1905 tapahtumat merkitsivät muutosta ortodoksiselle kirkolle. Huhtikuussa 1905 oli tullut voimaan edikti uskonnollisen suvaitsevaisuuden perusteiden vahvistamisesta. Säädös, joka tuli Suomessa voimaan helmikuussa 1906, antoi myös ortodokseille oikeuden erota kirkosta. Samana vuonna 1200 ortodoksia siirtyi luterilaiseen kirkkoon. Seuraavana vuonna eroajia oli 500 ja sen jälkeen vuosittain noin parisataa henkeä. Tämä kehitys ja luterilaisten aloittama valistustoiminta Karjalassa herättivät levottomuutta suomenkielisissä ortodokseissa sekä Venäjän kirkon johdossa. Pyhä Synodi reagoi tilanteeseen nimittämällä arkkipiispa Sergeille (1905 – 1917) apulaiseksi arkkimandriitta Kiprianin. Hänen tehtäväkseen tuli ortodoksisuuden lujittaminen Karjalassa. Vuonna 1907 perustettiin tätä varten Viteleessä, Aunuksessa ns. Karjalan veljeskunta. Veljeskunnan tarkoituksena oli ortodoksisen kirkon ja uskon vahvistaminen Arkangelin, Aunuksen ja Suomen karjalaisten keskuudessa. Toiminta käynnistyi toisen sortokauden alussa, ja tavoitteena oli venäjän kielen ja valtion aseman vahvistaminen. Vuodesta 1909 lähtien perustettiin Raja-Karjalaan venäjänkielisiä  kouluja. Ne saivat yllättävän myönteisen vastaanoton paikallisen väestön keskuudessa, sillä esimerkiksi Suojärvellä niissä oli enemmän oppilaita kuin suomenkielisissä kouluissa. Lasten vanhemmilla oli venäjänkielisten koulujen valinnassa varsin pragmaattiset tarkoitusperät. He uskoivat hyvän venäjän kielen taidon mahdollistavan paremman menestymisen niin työelämässä kuin liiketoiminnassakin. Karjalan veljeskunnan koulujen toiminta jatkui helmikuun vallankumoukseen saakka. Veljeskunta lakkautettiin itsenäistyneen Suomen senaatin päätöksellä kesäkuussa 1918.[5]

Ortodoksiset seurakunnat Karjalassa

          Pohjois-Karjalassa toimi 1800-luvun lopulle saakka kaksi ortodoksista seurakuntaa: Taipale ja Ilomantsi. Kolmas seurakunta perustettiin 13.7.1893 Joensuuhun. Siihen kuuluivat  Joensuun, Kontiolahden, Kiihtelysvaaran, Tohmajärven, Kesälahden, Kiteen, Rääkkylän ja Pälkjärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämän Joensuun kreikkalaisvenäläisen seurakunnan kirkko oli rakennettu vuosina 1886 – 1887.[6] Taipaleen ortodoksisen seurakunnan ydin-alueen  muodostivat Viinijärveä ympäröivät kylät, joissa ortodoksit muodostivat joko enemmistön tai tasavahvan osuuden väestöstä. Kun vuonna 1865 annetun kunnallisasetuksen mukaan erotettiin kunnalliset ja kirkolliset asiat toisistaan, heräsi Taipaleen ortodoksisen seurakunnan jäsenten keskuudessa ajatus Taipaleen kunnan perustamisesta. Ortodoksit ennättivät ennen luterilaisia, sillä Taipaleen kunta aloitti toimintansa vuoden 1873 alussa, kun taas luterilainen Liperin kunta aloitti vasta vuotta myöhemmin. Taipaleen kuntaan kuuluivat Liperin, Kuusjärven ja Polvijärven kuntien alueilla asuneet ortodoksit. Tämä johti varsin sekavaan tilanteeseen, kun runsas kolmannes Polvijärven, noin neljännes Liperin ja viidennes Kuusjärven asukkaista kuuluikin Taipaleen kuntaan. Tilanne ratkaistiin lakkauttamalla Taipaleen kunta vuoden 1883 lopulla.[7] Toinen ortodoksisen seurakunnan pohjalta muodostunut kunta oli Muolaan kunnan keskellä sijainnut Kyyrölä. Vuonna 1890 perustetun Kyyrölän väestö asui kuitenkin tiiviillä alueella eikä ollut levittäytynyt usean kunnan alueelle kuten Taipaleen kunnan asukkaat.[8]
          Laatokan Karjalassa ortodoksiset seurakunnat olivat Salmi, Suistamo, Suojärvi, Kitelä (Impilahdella), Sortavala, Tiurula (Kurkijoki), Käkisalmi ja Korpiselkä. Kannaksella ortodoksisia seurakuntia oli Viipurissa, Kyyrölässä, Raivolassa, Terijoella sekä Uudellakirkolla. Nämä olivat lähes täysin venäläisiä kuten Haminan, Kotkan ja Lappeenrannan ortodoksiset seurakunnat. Kannaksen, Etelä-Karjalan ja Kymenlaakson ortodoksiset seurakunnat olivat jäsenmäärältään pieniä. Niiden toiminnalle antoi lisäväriä venäläinen sotaväki ja Kannaksen laaja venäläinen huvila-asutus.[9]


[1]        Laitila 1998, 383.
[2]        Laitila 1998, 384 – 387.
[3]        Kansanaho 1985,  217 – 218; Laitila 1998, 387 – 389.
[4]        Setälä 1966, 5 – 6; Kansanaho 1985, 222; Laitila 1998, 389 – 390.
[5]        Setälä 1966, 6; Laitila 1998, 391 – 393.
[6]        Könönen 1904, 391 – 392.
[7]        Salokas 1937, 178 – 185; Soikkanen 1966, 253.
[8]        Soikkanen 1966, 254.
[9]        Kansanaho 1985, 218 – 219.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti